POLTTOTURVETUOTANTO LAPISSA


Joulukuun alussa 1975 pidetyillä Lapin maakuntapäivillä esitettiin harkittavaksi turpeen käyttöä lämmön ja sähkön tuotantoon Lapissa. Polttoturpeen noston nollaraja on parhaillaan siirtymässä hyvää vauhtia pohjoiseen päin. Sekä Simossa että Pellossa on aloitettu turvetuotantoon tulevien soiden ojitustyöt.

Myös turpeen käyttöön on jo varauduttu: äskettäin Rovaniemellä esiteltiin miiluperiaatteella toimiva pienkäyttöön soveltuva turvekattila. Lapin runsaat turvevarat ovat maakunnan oma vaihtoehto etsittäessä uusia mahdollisuuksia energian tarpeen tyydyttämiseen.

Lapin lääni kuuluu maamme soisimpiin alueisiin. Monin paikoin läänin keski- ja eteläosissa turvekerrosten peittämän maan osuus ylittää puolet koko maapinta-alasta. Tähän osuuteen luetaan myös metsäiset suot, joista osa on nykyään metsäojitettu. Laajoja yhtenäisiä avosoita löytyy varsinkin Simosta, Ranualta, Kolarista ja Kittilästä.

Pohjois-Suomen turvevarat ovat runsaat. Kun koko maan turvevaroiksi on arvioitu 100 miljardia kuutiometriä, noin puolet siitä sijoittuu Oulujoen pohjoispuolelle.

Polttoturvevaroja lasketaan vain soilta, joilla turvekerroksen vahvuus on yli 1,5 metriä, ja joilla turve on riittävän maatunutta. Näin arvioiden Oulun ja Lapin läänien yhteisiksi turvevaroiksi on saatu 22 miljardia kuutiometriä. Se vastaa noin miljardia tonnia öljyä.

Verrattuna 1970-luvun alkupuolen öljynkäyttöön Pohjois-Suomen soiden polttoturve vastaa energiamäärältään lähes sadan vuoden öljynkulutusta koko maassa.

Nykyisillä polttoturpeen tuotantomenetelmillä voidaan kuitenkin hyödyntää vain murto-osa turvevaroista. Lapin läänin osuus Pohjois-Suomen polttoturpeesta on parhaillaan laskettavana Geologisessa tutkimuslaitoksessa.

Turpeen laatu

Turvekerrostuma koostuu suokasvien jäänteistä. Suon pinnan alla jäänteet ovat jo niin pitkälle maatuneet, että alkuperäisen kasvilajin tunnistaminen on vaikeaa. Siksi turpeet luokitellaan käytännön tarpeita varten vain 4-5 helposti tunnistettavaan ryhmään, turvelajeihin.

Yleisimmät ja turveteollisuuden kannalta tärkeimmät turvelajit ovat saramaisten kasvien jäänteistä muodostunut saraturve ja rahkasammalista muodostunut rahkaturve.

Saraturve on Lapin soiden vallitseva turvelaji. Sitä syntyy varsinkin maakunnalle tyypillisissä aapasoissa. Saraturve on myös tärkein polttoturpeen raaka-aine. Rahkaturpeiset suot ovat Lapin läänissä verraten pienialaisia, mutta niitä löytyy kuitenkin Rovaniemen ja Pellon ympäristöstä sekä Koilliskairasta.

Rahkaisen suon pintaturpeesta valmistetaan kasvuturvetta joko vientiin tai kotimaan puutarhaviljelyyn. Vasta rahkaturvesuon syvemmät kerrokset käytetään polttoturpeena.

Turpeen riittävä maatuneisuus on hyvän polttoturpeen ominaisuus. Maatumisen edetessä kasvinjäänteitä hajottavat mikrobit käyttävät elintoimintoihinsa turpeen happea. Samalla hiilen suhteellinen osuus nousee ja turpeen lämpöarvo paranee. Parasta polttoturvetta saadaan syvien soiden pohjakerroksista, missä suokasvit ovat maatuneet vuosisatojen aikana mustaksi, koossa pysymättömäksi massaksi.

Lapin soissa turpeen keskimääräinen paksuus on noin kaksi metriä. Pitkälle maatunutta, parasta polttoturvetta on soiden pohjalla keskimäärin noin metrin vahvuudelta.

Lapin läänissä sekä koko turvekerros että sen maatunut pohjaosa ovat runsaat puoli metriä ohuemmat kuin koko Suomessa keskimäärin. Polttoturvetuotantoon riittää kuitenkin jo 1.5 m:n turvekerrostuma, mikäli turve nostetaan yleisimmällä jyrsinmenetelmällä. Lisäksi Lapin soiden laajuus korvaa turpeen vähäisen paksuuden.

On myös mahdollista keskittää polttoturvetuotanto muutamille paksuturpeisille alueille. Esimerkiksi Kittilän ympäristössä on laaja alue, missä turpeen paksuus on yli kolme metriä. Ohutturpeisia alueita tavataan Perämeren rannikolla, missä maa on vasta äskettäin vapautunut meren alta.

Turvetuotannossa turpeen laatuun liittyvät myös suosta nousevat kanto- ja liekopuut. Ne vaikeuttavat nostokoneiden toimintaa ja lisäävät tuotantokustannuksia. Kantojen ja liekojen määrä riippuu suon historiasta. Soistuminen on usein alkanut kangasmaalta.

Turpeen kasvaessa puut ovat keloutuneet, kaatuneet ja peittyneet turpeeseen. Suon myöhemmän ehkä satoja vuosia kestäneen kehityksen aikana rämemäntyjen tai korpikuusien määrä on saattanut ajoittain lisääntyä. Kantoja ja liekoja on kertynyt myös suon pintakerroksiin.

Laadultaan parasta polttoturvetta saadaan syviltä, koivua ja kuusta kasvavilta korpisoilta. Ne ovat kuitenkin niin kantoisia, että tuotantoon valitaan mieluummin avosoita. Lapin läänissä polttoturpeen nosto tullaan aloittamaan aapasoilta. Ne ovat laajoja, Etelä-Suomen soihin verrattuina vähäkantoisia ja vähäliekoisia suoalueita.

Lapin aapasoita katsotaan toistaiseksi olevan riittävästi turveteollisuuden tarpeisiin. Jo tuotannon alkuvaiheessa on kuitenkin syytä varautua tilanteeseen, jossa aapasuot halutaan säilyttää suojelu-, virkistys- tai marjastuskohteina. Kun tuotanto tullaan siinä vaiheessa suuntaamaan metsäisille soille, turpeesta nousevien kantojen ja liekojen käyttö selluloosan raaka-aineena lienee ratkaistu.

Polttoturpeen tuotanto ja Lapin kesä

Polttoturpeen tuotanto perustuu kesäpoutiin ja kuivattaviin tuuliin. Jyrsinmenetelmässä suon pinnasta jyrsitään ensin 1,5 senttimetrin kerros. Kuivumisen jouduttamiseksi sitä pöyhitään pari kertaa vuorokaudessa. Kosteuden laskettua alkuperäisestä 85 prosentistasta 35 prosenttiin pölymäinen jyrsinturve voidaan koota varastoaumaan.

Seuraavaksi jyrsitään uusi turvekerros kuivumaan. Turpeen kuivumisnopeus riippuu ratkaisevasti säästä. Kesäpoudan vallitessa yksi jyrsinturvesato saadaan koota 2-3 vuorokauden kuivumisen jälkeen. Normaalina kesänä turvetuotannolle otollista kautta kestää vain 40 vuorokautta, jonka aikana saadaan 15 jyrsinturvesatoa.

Jyrsinmenetelmä on Lapin läänissä riskialtis. Kun Etelä-Pohjanmaallakin jyrsinturvesatojen määrä saattaa vaihdella kesän sateisuudesta riippuen välillä 4-31 satoa vuodessa, vaihtelu tullee olemaan Lapin läänissä vielä rajumpaa.

On ollut kesiä, jolloin polttoturpeen tuotanto olisi onnistunut moitteettomasti Lapissakin, esimerkiksi vuosina 1970 ja 1972. Joinakin kesinä, esimerkiksi vuosina 1968 ja 1974 tuotanto olisi ehkä jäänyt pariin jyrsinturvesatoon.

Lapin ilmasto muuttuu sateisemmaksi ja viilenee Perämeren rannikolta koilliseen. Samalla keväinen roudan viipymä soilla pitenee. Nämä tekijät määräävät polttoturpeen noston nollarajan suunnan. Nollarajan tarkempi sijainti riippuu öljyn ja turpeen hintasuhteesta sekä turpeen käyttömahdollisuuksista paikallisissa asutuskeskuksissa ja teollisuuslaitoksissa.

Polttoturpeen noston nollaraja on parhaillaan siirtymässä hyvää vauhtia Lapin läänin puolelle. Sen voidaan ajatella kulkevan vuosikymmenen lopussa Ranualta Rovaniemen kautta Pelloon.

Tuotanto aloitettaneen lähivuosina viidellä suolla rajan lounaispuolella: Pellon Teikovuomassa, Muurolan Suksiaavalla, Simon Siivilänniemen aavalla ja Luola-aavalla sekä Tainijoen Lumiaavalla Simon ja Ranuan kuntien rajalla.

Nollaraja tullee siirtymään vieläkin pohjoisemmaksi ensi vuosikymmenellä. Siirtymisen jouduttamiseksi olisi kokeiltava myös poudista riippumattomia tuotantomenetelmiä, esimerkiksi märkähiiltoon perustuvaa polttoturpeen tuotantoa.

Polttoturpeen käyttömahdollisuudet

Lapin läänissä mahdollisia polttoturpeen käyttäjiä ovat muun muassa metsäteollisuus, turvevoimalat, kaukolämpökeskukset ja pienkiinteistöt. Metsäteollisuus voi käyttää polttoturvetta tuottamaan selluloosan ja paperin valmistuksessa tarvittavaa lämpöenergiaa.

Harkittavaksi voi tulla esimerkiksi nykyisten puunkuorta polttavien kattiloiden muuntaminen turvekäyttöisiksi. Turpeen käytöstä on saatu jo myönteisiä kokemuksia mm. Kymin Osakeyhtiön tehtailla. Lapin läänissä kemi Oy on parhaillaan ensimmäisenä aloittelemassa polttoturpeen käyttöä.

Turvetta voidaan polttaa myös teollisuuden vastapainetuotannossa, ns. vastapainevoimalaitoksissa, jotka tuottavat sekä sähköä että lämpöä. Turvekäyttöiset kaupunkien lämmitysvoimalaitokset ovat kuitenkin yleistyneet teollisuuden voimantuotantoa nopeammin.

Lämmitysvoimalaitokset rakennetaan ensisijaisesti sähköntuotantoon. Lähes yhtä tärkeä näkökohta on jäähdytykseen kuluvan veden käyttäminen kaukolämmitykseen.

Ouluun rakennetaan parhaillaan turvevoimalaa, joka tuottaa kaukolämmön lisäksi kaupungille sähköenergiaa noin 70 megawatin teholla.Sähköteho on sama kuin Kemijoen Isohaaran voimalaitoksessa. Lapin läänissä on laskettu olevan vain kaksi riittävän suurta taajamaa kannattavalle turvevoimalle: Kemi, kaavailtu sähköteho 30 megawattia sekä Rovaniemi, kaavailtu sähköteho 25 megawattia.

Turvevoimala voidaan rakentaa myös ilman kaukolämmitysliitäntää, ns. lauhdutusvoimalaitokseksi. Sen toimintaperiaate on sama kuin ydinvoimalaitoksessa: osa energiasta saadaan talteen sähkönä, mutta huomattava osa hukkaantuu jäähdytyksessä voimalaa ympäröiviin vesistöihin.

Suomessa ei ole toistaiseksi yhtään turvetta polttavaa lauhdutusvoimalaitosta. Sellaista on suunniteltu Haapavedelle Oulun lääniin. Jotta tällainen turvevoimala olisi kannattava, sen tulisi olla huomattavan suuri, sähköteholtaan vähintään 100 megawattia. Näin suuri voimala voi sijaita vain laajan suoalueen tuntumassa.

Lapin läänistä löytynee tarvittaessa riittävän suuria soita tehokkaallekin turvevoimalalle. Laitoksen kannattavuus paranisi, mikäli jäähdytyksessä syntyvälle jätelämmölle löydettäisiin käyttöä.

Eräs mahdollisuus olisi rakentaa monitoiminen suonlaitalaitos, jossa jätelämpöä käytettäisiin turvetta jalostavassa teollisuudessa, kasvuturpeeseen perustuvassa kasvihuoneviljelyssä tai jäähdytysaltaaseen sijoitetussa kalanviljelyssä.

Turvekäyttöinen kaukolämpökeskus on ehkä edullisin polttoturpeen käyttömuoto Lapissa. Verrattuna voimalaitostehoihin kaukolämmityskattila voi olla pienempi. Kehitystyötä tehdään jatkuvasti hyötysuhteen parantamiseksi yhä pienitehoisemmissa kattiloissa.

Turvekäyttöisiä kaukolämpökeskuksia on kaavailtu esimerkiksi Sodankylään (lämpöteho 6 megawattia), Rovaniemen maalaiskuntaan (6), Kemijärvelle (6) ja Tornioon (15 megawattia).

Pienkiinteistöihin sopiva polttoturpeen käyttötapa on kehitetty Rovaniemellä. Vuonna 1975 esiteltiin miiluperiaatteella toimiva turvekattila, joka pystyy lämmittämään esimerkiksi maatilan kaikki rakennukset, rivitalon tai kolme omakotitaloa. Kattilan teho on vain 60 kilowattia. Toistaiseksi puuttuu oman maakunnan turve.

Polttoturve on nykyään huokea polttoaine. Siitä saatava lämpöenergia maksaa vuonna 1976 puolet polttoöljyn lämpöenergiasta. Polttoturve on ympäristölle ystävällinen: esimerkiksi sen rikkipitoisuus on vain kymmenesosa polttoöljyn rikkipitoisuudesta.

Polttoturve toisi Lappiin työpaikkoja: 15-20 henkeä ympäri vuoden 100 hehtaarin työmaata kohden. Työpaikat olisivat haja-asutusalueella, siellä missä parhaat turvesuotkin ovat. Polttoturve on kotimaista energiaa, ja toistaiseksi sitä riittää Lapissa. Turvetuotanto on Lapin oma vaihtoehto etsittäessä uusia mahdollisuuksia energian tarpeen tyydyttämiseen.