Julkaistu Turun Sanomissa Alakerta -artikkelina 21.3.1992
paluu pääsivulle

Viljelypajusta vaihtoehto maatalouden sopeutumiselle

Biomassa sopii Vakka-Suomen pelloille

 

Biomassa on Ruotsin valitsemia aurinkoperäisiä uusia ener­gialäh­teitä. Haketta tuottava viljelypaju näkyy jo pel­tomaise­massa; ma­an­viljelijät ovat omaksuneet uuden tuotantosuun­nan. Vuo­den 1991 alussa säädetty fossiilipolttoaineiden kas­vi­huo­ne­kaasumaksu paransi viljelypajun kannattavuutta. Miten ruotsalaiseen maatalouspolitiikan ratkaisuun tulisi suhtautua Suomessa?

 

Vuonna 1976 Helsingin yliopistosta Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Siren käynnisti Uppsalan maatalousyliopistossa merkittävän koesar­jan. Hän kasvatti polttopuuksi voimakkaasti vesovaa pajua entisellä vehnäpellolla, tiheässä, rikkakasvit torjuen, lannoittaen, kuin vehnää konsanaan. Koesarja tuotti hämmästyttävän tuloksen. Parhaaseen mahdolliseen kasvutilaan saatettu pajukko kasvoi biomassaa verrattomasti vauhdikkaammin kuin naapuripellon vehnä, kylvöheinä tai peruna.

 

Kokeista poiki Ruotsin bioenergiatutkimus, josta muut länsimaat ottavat nyt oppia. Kokeet olivat alku Aurinko-Ruotsin biomassaohjelmalle joka on nyt siirtynyt käytännön sovellusvai­heeseen, Etelä- ja Keski-Ruotsin maanviljelijöiden pelloille.

 

Viljelypaju siirtyi tutkimuksesta käytäntöön vuonna 1986 kun ruotsalainen maataloustuot­tajien keskusjärjestö (Lant­brukarnas Riksförbund) otti energiaviljelyn ohjelmaan­sa. Taus­talla on Ruotsin maatalouden ylituotanto ja huoli maa­seudun py­symymisestä maaseutuna: asuttuna ja viljeltynä.

 

Vuosina 1988-1991 ruotsalaiset tuottajat viljelivät ener­giapajua noin 4000 ha. Vuoden 1993 lop­puun mennessä viljelytavoite on 10'000 ha.

 

2000-luvun Aurinko-Ruotsi laskee saavansa Etelä- ja Keski-Ruotsin peltojen viljelypajukoista energiaa 145 peta­joulea vuodessa (petajoulessa on ykkösen perässä 15 nollaa). Suuruusluok­kaa voi verrata esimerkiksi Suomen neljän ydinvoima­lan tuotta­maan energiamäärään: 183 petajoulea vuonna 1989.

 

Viljelijän myymä tuote on hake, jonka markkinoinnin hän on järjestänyt voimalan kanssa sopimusperiaatteella. Periaate on sama mitä Suomessa sovelletaan esimerkiksi sokerijuurikkaal­la. Viljelijällä on ensiksikin varmuus siitä että hän saa myy­dyksi koko tuottamansa sadon. Toiseksi, tuotteen hinta määräy­tyy vuosittain neuvottelupöydässä, jonkä ääressä on myös vilje­lijän edustaja.

 

Pajun energiaviljelyä vauhdittaa Ruotsissa lisäksi tuo­tantopolitiikan täky: pellolleen pajua vehnän asemesta viljelevä maataloustuottaja saa kertakorvauksena perustamistuen, jonka suuruusluokka on 12'000-24'000 kruunua hehtaarilta; ääritapaus on Skånesta, missä pajukon joi joutua aitaamaan ensimmäiseksi vuodeksi metsäkauriiden vuoksi. Perustamistuki on luonteeltaan peltojen metsityskorvaus. Tukea perustellaan maatalouden ylituotantoa vaimentavana toimena.

 

Biomassalla ei energian haittaveroa

 

Pajun energiaviljelyä ja puun energiakäyttöä ylipäänsä vauhdittaa Ruotsissa vuoden 1991 alusta säädetty fossiilisten polttoaineiden kasvi­huonekaasumaksu. Maakaasun, polttoöljyn, bensiinin ja kivihiilen polttajat joutuvat maksamaan hiilidiok­sidin päästömaksun jonka suuruus on polttoaineesta riippuen noin 13 Suomen markkaa giga­joulelta (maaka­asu 9 mk/GJ, kivihiili 15 mk/GJ). Päästömaksu on esimerkiksi 1000 litran säi­liöllisestä kevyttä poltto­öl­jyä 468 mk.

 

Kas­vi­huonekaasu­maksua ei ole uu­distu­val­la bio­mas­salla. Poltto­ai­nei­den hintakilpailus­sa ruotsa­lainen hak­keen tuottaja saa li­sä­edun joka vastaa noin 100 Suomen mar­kkaa puun k­iin­to­kuu­tiolta.

 

Suomalaista tutkimusta vuodesta 1953

 

Suomessakin tutkittiin viljelypajua 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Itse asiassa suomalainen tutkimus on parikymmentä vuotta ruotsalaista vanhempaa. Jo vuonna 1953 metsäjohtaja R. Erik Serlachius ja metsäntutkija Risto Sarvas toivat maahamme Tanskasta 5000 kpl nopeakasvuisen siperialaisen viljelypajun (vesipaju, Salix burjatica) pistokkaita. Pistokkaat viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin Tuusulaan, Lapinjärvelle ja Punkaharjulle.

 

1950-luvun varhaisena tavoitteena oli lisäkuitu metsä­teollisuudelle. Mutta nopeasti kasvava pajuhan on satoisa kaik­ki tyynni, tuottipa se siten kuidun tai energian raaka-ainetta. Samalla Siperian viljelypajulla jatkettiin kokeita 1970-luvun lopussa, tavoitteena energia.

 

Viljelypajun kokeita perustettiin niin peltomaille kuin entisille turvesuon pohjille. 1980-luvun puolivälissä suomalai­sen tutkimuksen ote kuitenkin herpaantui, samoihin aikoihin kun öljyn hinta painui vuosikymmenen pohjalukemaan.

 

1980-luvun loppupuolella viljelypajua tutki merkittä­vimmin pelto-oloissa Imatran Voima Oy Kopparnäsin energiapuistossa Inkoossa. Kokeissa oli mukana paitsi Suomesta löydettyjä nopea­kasvuisia pajuja, myös Ruotsin viljelyohjelman parhaimmisto.  Kemira tutki samoja lajeja Pohjois-Suomen turvesoilla.

 

Merkittäviä tuloksia

 

Vaikka suomalainen viljelypajun tutkimus näytti lamaan­tuneen 1990-luvulle tultaessa, 1980-luvun koetoiminta paljasti kuitenkin kolme merkittävää tulosta. Ensiksi, Salpausselän ete­läpuolella ja Lounais-Suomessa voi käyttää Ruotsissa kehitettyjä pajun viljelylajikkeita ja -menetelmiä. Viljelypajun kasvuno­peus vastaa ruotsalaisia, vastaavissa lämpö- ja sa­deoloissa mi­tattuja tuloksia. Parhaaksi viljelypajun lajiksi paljastui ko­ripaju (Salix viminalis).

 

Toinen merkittävä tulos oli kotoperäisten viljelypaju­jemme paremmuus Salpausselän pohjoispuolella. Eteläisten paju­jen talvenkestävyys on aivan liian heikko etenkin Keski- ja Poh­jois-Suomen suomailla. Parhaaksi kotoperäiseksi viljelypajuksi osoittautui mustuvapaju (Salix myrsinifolia). Nopeakasvuisimmat mustuvapajun lajikkeet ovat löytyneet 4H-kerholaisten vuosina 1978-79 keräämästä 566 kotoperäisen pajun kokoelmasta.

 

Kolmas tulos on kuin suoraan ekologian oppikirjasta: viljelypajun monokulttuuriin voi iskeä perunaruttoa vastaava tuho. Näin on käynyt siperialaiselle vesipajulle useana vuonna paitsi Suomes­sa, myös Ruotsissa, Irlannissa ja Englannissa. Tuhon aihe­utti ruostesieni, jonka väli-isännäksi epäillään leh­tikuusta. Ruosteisesta pajusta ei saa riittävän korkeaa satoa.

 

Vastaavan laajuista ruostetuhoa ei ole havaittu muilla la­j­eilla. Ve­sipajun esimerkki velvoittaa kuitenkin useamman vuo­den, riit­tä­vän laajaan koetoimintaan ennenkuin uusi lajike on valmis las­kettavaksi käytännön viljelyyn.

 

Ruotsin kehityksestä oppia Suomelle?

 

Aurinko-Ruotsin 15 vuoden viljelypajun koetoiminta ja viiden vuoden käytännön viljely lienevät riittävä esimerkki myös Suomelle. Ruotsissa kehitettyä menetelmää olisi mahdollinen kokeilla Suomen pelloilla, käy­tännön mittakaavassa. Ruotsalai­silla op­eilla, lajikkeilla ja koneilla koeviljelyn tulisi aluksi ta­pah­tua Lounais-Suomessa, mah­dol­lisimman hyväkuntoisilla pelloilla.  Viljelyyn tarvittavat ko­neet ovat maatiloiden perus­kalustoa; Ruotsin maatalouskonete­ol­lisuus myy tarvittavat erikoiskoneet.

 

Ruotsin mallin mukaisesti viljelyn käynnistäminen maatiloilla vaatisi kolme ehtoa. Ensiksi: suomalaisen maataloustuottajien järjestön tulisi ottaa biomassapaju niin sanotun non-food -tuotannon uudeksi viljelykasviksi. Perusteet ovat kasvinviljelyn nykyisessä ja eurohuomisen ylituotannossa, kotimaisen energian suosinnassa ja energiaverotuksen ennakoinnissa (kilpailevat fossiilipolttoaineet saavat pian hiilidioksidin ja rikin päästömaksut).

 

Toiseksi: tuotetulla biomassalla – pajuhakkeella – on oltava varma ostaja. Mahdollisuuksia on kaksi. Joko pajuhake poltetaan monipolttoaineilla toimivissa kaukolämpökeskuksissa, kuten esimerkiksi Ruotsin Örebrossa tapahtuu. Tai pajuhake on osa laajempaa metsähakkeen myyntiä, jonka ostaja on metsäteollisuus. Tässä tapauksessa metsähake lajiteltaisiin ennen jalostusta sellu- ja polttojakeiksi.

 

Kolmanneksi: viljelijän on saatava riittävän houkutteleva taloudellinen tulos. Joensuun yliopistossa vastikään tehdyssä tutkimuksessa eteläsuomalaisen pajunviljelyn todettiin olevan viljelijälle tappiollista jos käytetään ruotsalaisia menetelmillä, suomalaisilla kustannuksia ja nykyistä hakkeen hintaa. Kannattaakseen viljelijälle energiapajun tulisi saada vuotuinen viherkesannointikorvaus. Kannattavuuden raja (6 prosentin korkovaatimus) ylittyy Salpausselän eteläpuolella kun viherkesannoinnista maksetaan 640 markkaa hehtaarilta vuodessa. Vuoden 1991 hinnoilla viherkesannointikorvaus oli muilla kasveilla yli 2000 mk/ha.

 

Viljelyn käynnistämisessä voisi ottaa oppia siitä miten sokerijuurikas tuotiin maamme elinkeinoelämään – ensin Lounais-Suomeen – miten sokerijuu­rikasta nykyään vil­jellään ja mi­ten sen sadolla käydään kauppaa. Viljelypaju juurtuisi Lounais-Suomen pelloille nopeim­min sopi­mus­viljeltynä, ja vuosittain sen hin­nois­ta sopien. Paju­pel­lon voi si­täpaitsi kyntää takaisin veh­nä­maaksi heti kun suh­dan­teet niin vaativat.

 

VELI POHJONEN


paluu sivun alkuun     artikkeliluetteloon