Käsikirjoitus 12.7.1992 (tarjottu Länsi-Uusimaa lehteen, julkaistu ??)
paluu pääsivulle

Puun energiakäyttöä lisättävä myös etelärannikolla

 

Tiheiköiksi kasvaneita Länsi-Uusimaan havumetsiä tulisi hoitaa harvennushakkuin, jotta puuston kestävyys ilmansaasteita vastaan paranisi. Mutta mitä tehdä harvennus­met­sille, kun kuitupuu ei käy kaupaksi? Etenkin mäntytiheiköille tulisi nyt harkita ener­giahakkui­ta.

 

Maamme metsiin on kasvanut kolme hakkuusäästön keskit­tymää: yksi Tam­pereen-Jyväskylän välille, toinen Lounais-Suomen sisäosiin, ja kolmas läntiselle Uudellemaalle, Lohjan-Inkoon tie­noille. Etelärannikon hakkuusäästö on ehkä odottama­ton. Sen synty­miseen on kuitenkin kaksi selvää syytä. Etenkin nuoret metsät ovat kas­vaneet Suo­men parhaissa läm­pö­oloissa hy­vin. Puun teollinen käyttö ei taas ole vastaavasti lisään­tynyt, vaan pikemmin vähenty­nyt viime vuosina.

 

Ensiharvennuksen partaalle varttuneista männiköistä on tulossa vuo­si vuodelta vaikeampi ongelma koko Etelä-Suomeen, eri­tyises­ti läntiselle Uudellemaalle ja Lounais-Suomeen. Puun yli­tar­jonnan vallitessa ensiharven­nus­mänty ei käy kaupaksi, kos­ka se on kehnoa raaka-ainetta sellun­kei­tossa. Pehmeää puuta hä­viää kuorinnassa. Ensiharvennusmännyn kuitu on lyhyt­tä, jol­loin pape­rin lujittamiseen kuluu sellua enemmän kuin pitempikui­tui­ses­ta van­hasta puusta tehtyä massaa. Lyhyet kuidut katkei­levat, eikä sel­lun saanto ole sama kuin kuusikuidus­ta. Pulma tulee vas­taan vie­lä kier­rä­tyk­sessäkin.

 

Harventamatta jääneet männiköt harsuuntuvat riuku­metsi­köiksi, joita on enää vaikea kas­vattaa tukki­puustoiksi. Männyn tiheiköt menettävät elinvoi­maansa, eivätkä kes­tä enää ilmansaas­tei­ta. Rikin ja typen oksidit uhkaavat nyt met­siämme siel­lä, missä puuta on eniten.

 

Metsäteollisuus ei nykysuhdanteissa pysty lisäämään puun, varsinkaan ensiharvennusmännyn käyttöä. Merkittäviä lisä­käytön mah­dol­lisuuksia on vain yksi: jalostaa puuta energiaksi.

 

Puun energiakäytön nykytila Suomessa

 

Puupe­räiset energiavarat kattavat noin 14 prosent­tia maamme koko ener­gian tarpeeesta. Puu jättää taak­seen muut koti­mai­set: sekä vesi­voi­man (11 pro­sent­tia kulu­tuk­ses­ta vuonna 1991) että tur­peen (5 %). Puul­le häviä­vät myös kivi­hiili (12 %), maa­kaasu (8 %) ja tuon­tisäh­kö (6 %). Lähin puu­voiman kil­pai­li­ja on ydin­voi­ma 15 pro­sentin osuu­del­laan.

 

Mistä puuvoima tulee? Eihän halkopinoja juuri enää näe maastossa tai teiden varsilla. Jos muoviin pakattuja pilkkeitä ostaa huolto­asemalta, ei kai sekään voi näkyä koko maan ener­gia­ti­lastossa. Hakkeen käyttö polttoai­neena kyllä nousi vahvasti 1980-luvun alus­sa, mutta hiipui yhtä no­peasti 1980-luvun lopus­sa. Kauko­lämpökes­kukset palasivat raskaaseen polttoöljyyn ja osin turpee­seen. Nyt ne hankki­vat hakepuuta enää vajaat 100,000 kiintokuu­tiota vuodessa, noin 5 prosenttia siitä minkä nykyiset laitokset pystyisivät polttamaan.

 

Pe­rintei­sestä polttopuusta: haloista, klapeis­ta ja hak­keesta saadaan enää murto-osa puuvoim­aa. Tänään puu­n ylivoimai­sesti tärkein ener­giaja­lostaja on metsäte­ol­li­suus.

 

Teollisuus tuottaa metsäenergiaa kahta tietä. Puun kuo­ri, sahanpuru ja hylkypalat poltetaan tarkoin. Niitä merkittä­vämpiä ovat kuitenkin sel­lun­keiton jätteet: musta­lipeä ja sul­fiit­ti­liemi. Niiden energia on peräisin ligniinistä. Ligniini on puun energiapitoisin osa; latinan sana lignum tarkoittaakin polt­to­puuta. Sel­lunkeiton palavien jäte­liemien osuus kan­sal­li­sessa energiati­lastossa on jo samaa luokkaa kuin maakaasun, noin 7 prosent­tia.

 

Metsäteollisuus polttaa puujätteen leiju­petikattilassa sähkök­si ja prosessilämmöksi. Jau­hettu sähkö on tyy­pil­tään pe­rusvoimaa. Sitä syntyy isossa mitta­kaavassa vuoden ja vuo­rokau­den ajasta riip­pumatta aina, kun puunjalostuslaitos pyö­rii.

 

Myydessään puuta teollisuudelle metsän kasvattaja myy tietämättään myös energiapuuta. Kaksi kolmasosaa ostetusta raa­kapuusta jalos­te­taan ai­neek­si: lau­doiksi, lan­kuiksi, selluk­si, paperiksi ja monen moniksi muiksi myyntituot­tei­ksi. Yksi kol­mannes, koko maassa yhteensä noin 18 mil­joonaa puukuu­tiota vuo­dessa, jalostetaan energiaksi.

 

Metsissä riittää voimaa

 

Puuvoiman lisäkäyttöön on kolme mahdollisuut­ta. Jos vain hinnoista sovitaan, metsä­teollisuuden valmiissa kattiloissa voi polttaa puujätettä nykyistä merkittävästi enemmän, ehkä 10 mil­joonaa kuutiota vuodessa. Muiden hakkuiden yhteydessä voisi korjat­a latvuksia, pienpuuta ja osan kantoja.

 

Kunnal­liset kauko­lämpö­keskukset voisi­vat polttaa metsä­haketta kaksi miljoo­naa kuu­tiota vuodes­sa. Maati­lat ja omakoti­talot polttavat nyt 3-4 miljoonaa kuu­tiota. Niiden lisäkäytöksi ei voi kuitenkaan arvioida enempää kuin miljoo­na kuutiota.

 

Riit­tävätkö maamme metsät, jos puuvoiman osuutta ryh­dyt­täisiin määrätietoisesti nostamaan, esimerkiksi siten että puun energiakorjuu nousisi nykyisestä 18 miljoonasta 30 miljoo­naan kuutiometriin.

 

Metsäntut­kimus­laitos arvioi että metsä­biomassan koko­naiskasvu on nyt 135 miljoonaa kiin­to­kuu­tio­ta vuo­dessa. Kas­vu jakaantuu kolmeen osaan: runkopuuhun (79 mil­joo­naa kuu­tiota), oksiin ja pienpuuhun (36 milj. m3) sekä kan­toihin ja juu­riin (20 milj. m3). Nykyään korjataan vain runko­puuta. Teol­li­suus tarvit­see sitä vuosittain noin 50 mil­joonaa kuu­tiota vuo­dessa, run­saat 60 prosenttia vastaavasta puun kasvusta. Varsinaista ener­giapuu­ta (pien­puuta, hakkuutähdettä ja haketta) korja­taan vain prosen­tin murto-osa järeään puuhun verrattuna.

 

Metsissä riittää voimaa energiatalouteen, koska puu ei käy enää kaupaksi kaikilta hehtaareilta. Ja jos puun kaupaksi saa, siitä korjataan vain tyvi. Olipa kysymys avohak­kuista tai harvennuk­sista, hakattuun metsään jää aina murrokko vahvaa ok­saa, latvuksia, pien­puuta ja kantoja. Koko kiertoajan puun kas­vusta käy nykyään kaupaksi vain puolet. Toinen puolet sados­ta mätänee maahan.

 

Toki kaikkea puuta ei voi korjata. Osa kasvus­ta on jä­tettävä luonnon­poistumaksi: pökke­löiksi, keloiksi ja tuulenkaa­doiksi aarnialu­eisiin, kansal­lis­puistoihin ja suo­jelu­metsiin. Aivan pienimmän (alle 3 cm rinnantasalta) energiapuun korjuuseen ei ole tekniikkaa muualla kuin pelto-oloissa. Nykymenetelmin, kohtuulli­sen taloudellisesti ja metsäluonnon suojelu huo­mioiden 85 mil­joonasta voisi korjata ehkä 50 mil­joonaa kuu­tiota.

 

Metsävarojemme, niiden puustopääoman ja sen vuotuinen kasvun (kor­on) puolesta hakkuut voisi kaksinkertaistaa nyky­ta­sos­taan, 50 miljoonasta 100 miljoonaan kuutioon vuodessa. On syytä korostaa että edelleen korjat­taisiin vain metsän korkoa, metsän pää­omaan ei tarvitse koskea. Metsää olisi myös vara jät­tää nykyis­tä mitta­vampiin suojeluvarauksiin.

 

Puuvoiman osalta sopiva välitavoite olisi nostaa se ny­kyisestä 18 miljoonasta 30 miljoonaan kuutioon vuodessa. Siihen pääsee vähäi­sin laitosinvestoinnein.

 

Etelärannikolle energiapuun käyttöpisteitä

 

Energiapuun käyttöpisteitä on maassamme vähiten juuri siellä, missä puuta on eniten. Vielä nykyisin toimivat hakeläm­pölaitokset rakennettiin 1980-luvulla Pohjanmaalle, Karjalaan ja Savoon, ei esimerkiksi Länsi-Uudellemaalle. Lounais-Suomen ai­nut haketta polttava kaukolämpökeskus lienee Sauvossa.

 

Puuvarojen, energian tarpeen ja ympäristön kannalta puun energiakäyttö on varteenotettava vaihtoehto etelärannikol­la. Kaukoläm­pöä uusivien Länsi-Uudenmaan taajamien tulisi ottaa oppia Kuh­mosta, Kannuksesta tai Kiteeltä, missä on käytössä uu­den suku­polven biopoltto­ainekattilat. Kuhmossa metsähakkeesta ja paikallisen sahan puujätteestä tehdään paitsi kaukolämpöä, myös sähköä.

 

Oppia voisi ottaa myös Ruotsista. Sen jäl­keen kun naa­puri­maassamme sää­det­tiin hiili­dioksidin, rikin ja typen päästö­mak­sut, eniten saas­tuttavan kivihii­len hinta nousi niin korkeal­le, että hake­puusta tuli kannattava vaihtoehto. Puu sai saas­teettomuutensa vuoksi energiaveroista vapautuksen. Vanho­ja kivi­hiililaitok­sia ruvettiin uusimaan moni­poltto­kattiliksi siten, että ne pystyvät polttamaan myös metsähaketta.

 

Länsi-Uudenmaan rikkiä ja typpeä päästävistä laitoksista mer­kit­tävin on Inkoon hiilivoimala. Olisiko aika ruveta suun­nittele­maan sen kattiloi­den vähittäistä uusimista monipolttoai­neille Ruotsin mallin mukaan? Toimiva esimerkki löytyy esimer­kiksi Örebron kaupungista.

 

Muutoksesta olisi kahden tason etua. Kivihiilen voi­si jättää kriisiajan varapolttoaineeksi.  Normaalikäytössä Inkoo toimisi saasteettomalla bio­polttoaineella. Rikin ja typen pääs­töt lähiseu­dun metsiin loppuisivat.

 

Toinen etu liittyy etelärannikon metsien terveyteen. Ti­heiköiksi nyt kasvavia männiköitä tulisi joka tapauksessa nyt hoitaa harventavin hak­kuin, jotta niiden kestävyys ilmansaas­teita vastaan paranisi.

 

­Puun energiakäyttö ilahduttaisi myös puun kasvattajia, sillä näin löytyisi ratkaisu männyn ensiharvennuksiin. Puun ener­giakäyttö loisi uutta tuotantoa ja työ­mah­dol­li­suuk­sia Länsi-Uudenmaan maati­loille ja ker­ran­nais­vaiku­tuk­sil­laan muullekin maaseudulle.

 

VELI POHJONEN


paluu sivun alkuun     artikkeliluetteloon