Käsikirjoitus 5.1.1993
paluu pääsivulle

Puuvoima on energian säästöä ja kotimaisuutta

 

1980-luvun alussa maamme energiapolitii­kal­la oli kaksi selvää tavoi­tetta. Energiaa tulee säästää ja energi­an koti­mai­suutta tulee nostaa.

 

Energian säästäminen ei tarkoita palelemista pimeässä. Se tarkoittaa esimerkiksi kolminkertaisia ikkunoita kaksinker­taisten sijaan. Tai se tarkoittaa vaikkapa lämmitysautomatiikkaa siten, että lattialämmitys kytkeytyy päälle vasta iltakymmenel­tä, halvan yösäh­kön aikaan.

 

Onnistuimme 1980-luvulla energian säästössä vähintään koh­tuullises­ti. Kyl­lä suoma­laista, uutta raken­nus- ja läm­mön­säätö­tek­niik­kaa voi esi­tellä mille maalle tahan­sa.

 

Määrältään merkittävimmän energian säästön toteutti kui­tenkin met­säteolli­suus. Vielä 1970-luvulla sahoilta jäi haas­kioon kuorta, jota ajettiin kaatopaikoille tai josta yritettiin jalostaa maanparannusainetta, kuorihumusta. Toinen kiusallinen jäte oli sellu­tehtai­den ligniiniliete, mustalipeä. Se lasket­tiin alunpe­rin vesistöihin ja myöhemmin jätealtaisiin, tai sitä ajet­tiin kesäisin hiekkateille pölyä sitomaan.

 

1990-luvulla saha- ja selluteollisuudelta ei jää enää palavia jättei­tä. Ne poltetaan tarkoin sähköksi ja lämmöksi. Ke­hittäessään 1980-luvulla puujät­teen tarkan käytön metsä­teolli­suus kasvoi kes­kei­sil­lä loh­koil­laan öljyn ja kivi­hiilen kulutta­jas­ta puupe­räisen säh­kön ja lämmön tuotta­jaksi.

 

Vuonna 1993 energian säästäminen on edelleen ajankoh­tainen sekä teollisuu­dessa että pientalouksissa. Etevä teknolo­gia (high tech) tuo energian sääs­tämiseen jatkuvasti uutta.

 

Energian kotimaisuus kytkeytyy työllisyyteen

 

Energiapolitiikan toista tavoitetta emme saa­vu­ttaneet. Energian kotimaisuus päin­vastoin laski viimei­set 10 vuot­ta, ja se on itse asiassa laskenut koko sen ajan, minkä kauppa- ja teol­lisuus­minis­teri­ön ener­giaosasto on tilastoonsa kirjannut.

 

Kun ener­giasta oli ko­ti­maista 35 prosenttia vuonna 1970, kotimaisuus laski 1990-luvun alun 26 prosenttiin. Kahden energia­krii­sin (1973 ja 1979) jäl­keen ulko­maisen öljyn osuus kyl­lä vähe­ni, mut­ta se kor­vautui 1980-luvul­la ydin­voi­mal­la, eikä koti­maisin energia­va­roin, kuten useat ko­mi­teamie­tinnöt 1980-luvun alussa esit­ti­vät.

 

1990-luvulla energian kotimaisuusasteen nostamista ei mainita kansalliseksi tavoitteeksi, aivan kuin kotimaisuus ei olisi enää tärkeää. Asia on kuitenkin päinvastoin. Viime vuo­si­kymmenel­lä ulkomaan energialaskusta ei olisi ehkä tar­vinnut kan­taa kovin syvää huol­ta, koska energia oli osa vasta­ostokauppaa Neuvos­tolii­ton kanssa. Vaih­doimme kotimaista työtä ja suomalai­sia konei­ta sekä tekstii­lejä itäiseen öl­jyyn, kaasuun ja säh­köön.

 

1990-luvulla energian kotimaisuudesta tulisi kuitenkin huolehtia ver­rat­tomasti enemmän kuin bilateraali­kaupan aika­na. Venäjältä tuotavaa energiaa ei voi enää vaih­taa työhön, koska itävientimme on tyrehtynyt. Tarvit­semme energia­laskuun kovaa va­luuttaa, tai kovaa velkaa.

 

Vuonna 1991 ulkomaisen ener­gian ­las­ku – energiavelka – teki 11,1 miljar­dia markkaa, lähes 10,000 markkaa nelihen­kistä per­hettä kohti. Lähivuosien energialas­kut kasvavat, kun dollarin hinta nousee.

 

Puuvoiman merkittä­vimpiä etuja on sen työllistävyys. Met­sän­tutkimus­laitoksen syksyn 1992 selvityksen mukaan pysyviä työpaikkoja syntyy puun hankintaan ja sen kerrannaisaloille 15,000 - 20,000, jos puun käytön lisäys on 10 miljoonaa kuutiota vuo­des­sa. Sen verran puuta tarvitaan vuodessa tuottamaan saman ver­ran sähköä kuin yksi uusi ydinvoi­mala. Yksi tuottavaan työhön synty­nyt työpaikka vastaa alueta­loudessa noin 150,000 markan vuotuis­ta rahallista panosta. 10 miljoonan kuuti­on hakkuun li­säys pyörittää koko kansanta­loudessa vuosittain 2-3 miljardia markan rahamäärää. Puu­voima, kuten muukin kotimainen perustuo­tanto, tuo aluetalouteemme tuoretta rahaa, koska sen alkuperä on omassa perustuotannossa eikä ulkomaisessa velassa.

 

Nykyhakkuissa puusta jää hakkuu­alalle mätänemään yli 40 pro­sent­tia. Hukkaosuus kasvoi koko 1980-luvun, ja se kasvaa edel­leen, koska kelvollisen ostopuun minimiläpimitta nousee, ja puun vikaisuusehdot kiristyvät. Ensihar­vennusten puuta­kaan ei enää korjata siinä määrin kuin ennen. Metsäntut­kimus­lai­tos tote­si, että met­sissämme on vuo­sittain puuta varmuudella tar­jol­la ener­giakäyttöön ainakin tuo 10 miljoo­naa kuutiota.

 

Kestääkö puuvoiman hinta kilpailun?

 

Puuvoi­man hinta saadaan kuriin, kun voima­talous, met­sätalous ja metsäteolli­suus toimivat yhdessä. Syksyllä 1992 mie­tintönsä jättänyt kauppa- ja teol­lisuusmi­niste­riön puun energia­käytön toi­mikunta arvioi, että halvin­ta met­sä­ener­­­­giaa, 2 pen­niä kilo­wattitunti (kWh), tulee ­juuri metsä­teol­li­suudesta, sa­haus- ja sellujät­teenä. Se on vain puolet ki­vi­hiilen hinnas­ta ja kol­mannes maakaasun hinnas­ta.

 

Pienten ja kes­kisuu­rten sahojen jäte maksaa aluevoi­ma­loille hieman enemmän, saman verran kuin turve, 4,5-5,0 p/kWh. Avohakkuun korjuutähteet, sellaisena kuin moni­toimikone ne ka­saa, maksavat 5-6 p/kWh hakkeena voima­lan portilla. Hie­man kal­liim­paa hakepuuta korjataan metsänhoi­dolli­sista koh­teis­ta. Esi­mer­kiksi Kiteellä sen hintataso on 6,8 p/kWh. Kitee­läi­set las­ke­vat energiapuun eduksi metsänhoidon, metsien li­sään­tyvän hakkuu­mah­don ja tulevaisuudes­sa kertyvät metsäverot.

 

Kalleinta hakepuuta (yli 10 p/kWh) saadaan, kun ener­giapuun keruu on työl­lisyystyö­tä. Syvän laman aikana sekin on perusteltua.

 

Euroopan yhteisön mukai­nen ympäristöverotus pudot­taa kivi­hiilen ja raskasöl­jyn kilpai­lukyvyn. Puuvoiman todellinen kilpailija alueellisissa ja metsäteollisuuden voimaloissa on jo nyt turvevoi­ma. Yhdistämällä puu- ja turvevoima sekä polttoai­neen hankinnassa että energian laitoskäy­tössä kotimaisen vaih­toehdon kokonaistaloudellisuus on hyvä.

 

Energiatavoitteinen metsätalous

 

Otettakoon kansantaloutemme tämän vuosikymmenen pääta­voitteeksi ta­lousmet­sien hakkuiden lisääminen – Metsä 2000 oh­jel­maa myötäil­len – 20 miljoonalla kuu­tiolla vuodessa. Puolet hakkuista, 10 miljoo­naa kuutiota voisi olla sa­hatuk­kia. Toiset 10 miljoo­naa kuu­tiota hakattaisiin kuitu- ja ener­giapuu­na, met­sänhoidol­li­sin perus­tein, Metsäntut­kimuslaitok­sen syksyn 1992 suosituksen mukaisesti.

 

Ensimmäinen tavoite on keskeisin. 10 miljoonasta kuu­tiosta korjattua tukki­puuta sahataan vuodessa lautaa ja lank­kua yhteensä 5 miljoonaa sahakuu­tiota. Vaikka määrä voi tuntua suu­relta, li­säys ei ole metsä­taloudelle ylivoi­mai­nen. Sahatava­ran tuo­tanto nousee vain takai­sin vuoden 1980 tasol­le.

 

Tuo­tannon li­säyksen päätavoi­te on sahapuun jalostus maa­kuntien PKT-yrityk­sissä. Puun mekaaninen jalostus on maaseu­dun terveintä työllistämistä, sillä jo vanhastaan tiedetään, et­tä kai­kista metsä­teollisuuden lohkoista rahapanos sahapuuhun poi­kii työpaik­koina eniten. Sahaus ja höyläys eivät vaadi ul­ko­maista velkaa. Sahausja­losteet voi nyt viedä ulko­mail­le entis­tä helpom­min, kun mar­kkaa on kellutettu ja dollarin arvo on nous­sut. Sa­malla sahatukin ostohinta on laskenut.

 

Sahauksesta jää poltettavaksi 2 miljoonaa kiintokuutio­ta kuori- ja purujätettä. Sahauksesta jää myös pinta­haketta, yh­teensä 3 miljoonaa kiintokuutiota. Koska pintahake on sellunkei­ton parasta raaka-ainetta, se kannattaa ohjata sellu­tehtaa­seen.

 

Toinen tavoite on varautua rakentamaan 3 uutta sellu­tehdasta jo 1990-luvulla. Ne tarvitsevat raaka-ainetta yhteensä 8 miljoo­naa kuutiota vuodessa. Se saa­daan saho­jen pintahakkeena (3 miljoonaa) ja ensiharven­nusten kuitupuu­na (5 miljoonaa kuu­tiota vuodessa).

 

Uuden sukupolven sellutehtaat ovat voima- ja ympäristö­taloudel­le edul­li­sia. Ne rakennetaan sähkön tuotannoltaan yli­omava­raisiksi. Veden osalta tavoitteena on jätteetön, suljettu kierto.

 

Kolmas tavoite on rakentaa ja uusia biopolttoaineella käyviä voimaloita maahamme. Niiden raaka-ainetta ovat sa­hoilta tuleva jäte (2 miljoo­naa) ja ensi­harven­nusten energiapuu (5 mil­joonaa kuu­tiota). Biovoima­lat tuotta­vat leiju­petitek­nii­kalla se­kä sähköä että lämpöä. Niissä on monipoltto­kat­tilat, joihin käy­vät kaikki kiinteät polttoaineet: kuori, pu­ru, hake, metsä­tähde ja turve.

 

Biovoima­loita on kahta kokoa. Pienemmän, Kuhmon mallin lämmön tuotto ohjataan sahapaikkakunnan kaukolämpöverk­koon. Suu­rem­mat bio­voima­lat ovat joko kaupunkien yh­teydessä, metsä­te­olli­suuden osa­na tai lauhde­voi­maloina maaseudul­la si­ten, että nykyi­sissä ja uusissa turve­voimaloissa voisi polt­taa sekä tur­vetta että haketta.

 

Biovoimaloiden ohjelma käynnistyi vuonna 1992. Säh­kö­verkkoon kytkeytyivät Kuhmo ja Kankaanpää. Viime vuonna päätök­sen uuden voi­malan rakentamisesta tekivät myös Kuusamo ja Yli­vieska. Suun­nitel­mat ovat pitkällä muun muassa Outokummussa, Nurmeksessa, Lieksassa ja Rovanie­mellä.

 

VELI POHJONEN


paluu sivun alkuun     artikkeliluetteloon