Esitelmä Turveteollisuuden ympäristöseminaarissa Oulussa 19.2.1998
paluu pääsivulle

Turveteollisuus Suomen metsäpotentiaalin lisääjänä

 

Johdanto

 

Turvetuotantoon soveltuvien soiden pinta-ala Suomessa on 622,000 ha (Lappalainen ja Hänninen 1993). Soista on varattu turvetuotantoon noin 123,000 ha. Turpeen nostossa on runsaat 50,000 ha. Vuonna 1997 turvetuotannosta oli jo poistunut 7000-7500 ha (Aro ym. 1997). Jos arvioimme turvetuotannon ja turpeen energiakäytön pysyvän nykytasollaan lähivuosikymmenet, ja yhden turvetuotantoalueen elinkaareksi 20 vuotta, uutta turvesuota otetaan käyttöön ja suopohjia vapautuu 2500 hehtaaria vuodessa.

 

Suopohjilla on moninaiset käyttömahdollisuudet. Ne ovat lähes valmista peltoa viljalle ja heinälle, niillä voi kasvattaa erikoisia yrttejä ja mausteita, niistä voi kehittää marjanviljelyn maita, niitä voi padota lintujärviksi, niitä voi soistaa ja niitä voi metsittää (Selin 1996). Valtaosa suopohjista metsitettäneen. Metsitys kiinnostanee ainakin niitä soiden omistajia yksityisiä ja yhteisöjä jotka harjoittavat metsätaloutta muutenkin.

 

Suopohjien metsityksellä on muihin käyttömuotoihin verrattuna ympäristöetu. Nopeasti ja runsaspuustoiseksi kasvavat metsät ovat hiilen nielu. Metsityksellä voi nopeimmin tasapainottaa niitä hiilidioksidin päästöjä ilmakehään, jotka turvetuotanto ja turpeen energiakäyttö ovat aiheuttaneet. Kaunisto ja Aro (1997) laskivat, että ”kasvava koivupuusto voi jo ensimmäisen 16 vuoden aikana sitoa hiiltä ilmakehästä yhtä paljon kuin luonnontilainen suo 17-260 vuoden aikana. Suurimmillaan hiilen sitoutuminen puustoon lienee käytännössä 80-100 tonnia hehtaarille kiertoaikana. Tämä vastaa 5-10 prosenttia kahden metrin turvepatjaan sitoutuneesta hiilestä”.

 

Suopohjien metsitys hiilinieluiksi on osa vuonna 1997 pidetyn Yhdistyneiden Kansakuntien Kioton ympäristökokouksen seuraamuksia. Kokouksessa sovittiin, että kestävän metsätalouden maat, kuten Suomi, voivat laskea metsien hiilivaraston kasvun hiilidioksidin nieluksi. Nieluilla voi tasapainottaa kansallisia hiilidioksidin päästöjä, joille Kioton kokous sopi verraten ankarat rajoitteet. Viljelemällä suopohjille nopeakasvuisia, runsaspuustoisia metsiä, metsätalouden hiilinielua on mahdollinen kasvattaa.

 

Metsän kasvatus suopohjalla tunnetaan

 

Suopohjien metsitystä on tutkittu maassamme 40 vuoden ajan (esim. Mikola, P. ja Mikola I. 1958, Mikola 1975, Ferm ja Kaunisto 1983, Hytönen ym. 1995, Kaunisto ja Aro 1996, Aro ym. 1997). Tutkimuksen puolesta metsitys tunnetaan verraten hyvin. Käytännön viljelyohjeetkin on jo annettu (Kaunisto ja Aro 1997).

 

Jos kyseessä on tarkoin hyödynnetty turvetuotannon lohko, jossa jäännösturvetta on enintään 30 cm, siihen viljellyistä puista kasvaa nopeimmin ja runsaspuustoisimmaksi rauduskoivu (Betula pendula). Kaikkien puiden kasvatuksessa on varauduttava pitämään ojasto jatkuvassa vetokunnossa. Suopohja on karua. Sen lannoittaminen on tarpeen viljelyn yhteydessä ja myöhemminkin. Lannoituksen tulee olla täsmälannoitusta niin ravinteiden osalta (fosfori, kali, ja hivenet) kuin levitystavaltaan (laikkulannoitus). Puuntuhkalla lannoittamisesta on hyviä kokemuksia. Tärkeintä puulajia koivua voi viljellä sekä kylväen että istuttaen. Myös männyn viljely hallitaan, mutta suopohjien korkea typpipitoisuus saa männyn kasvamaan oksikkaaksi. Oksikkuus vähenee, jos mänty viljellään normaalia tiheämpään. Suopohjien männyn laatukasvatus vaatinee kuitenkin poikkeuksetta karsinnan. Kuusen viljely hallanaroilla suopohjilla edellyttää verhopuustoa. Metsittymistä kuuselle tapahtuu suopohjien koivikkoihin myös luontaisesti etenkin soiden reunamilla.

 

Suopohjille viljeltyjen metsiköiden kasvupotentiaali tunnetaan parhaiten puiden pituuskasvun mittauksista. Niiden perusteella rauduskoivun tuotos vastaa vähintään kivennäismaan mustikkatyyppiä (Kaunisto ja Aro 1996). Runkopuun kuutioissa tai biomassan kuivatonneisssa mitatusta kasvusta on toistaiseksi vain hajahavaintoja.

 

Suopohjan koivikoiden korkeaan biomassan tuotokseen kiinnittivät ensiksi huomiota Ferm ja Kaunisto (1983). He mittasivat Kihniön Aitonevan suopohjalle 1960-luvun puolivälissä luontaisesti syntyneen rauduksen ja hieksen (Betula pubescens) täystiheän sekapuuston. Mittaushetkellä koivumetsä oli 13.7 vuoden ikäinen. Se kasvoi luontaisessa tilassaan, harventamattomana. Puuston runkoluku oli suuri, 24700 kpl/ha. Valtapituudella (11.2 m) mitaten suopohjan koivikoiden kasvupotentiaali vastasi Etelä-Suomen pelloille viljeltyä rauduskoivua. Puuston lehdetön biomassa oksineen oli 59 tn/ha ja runkotilavuus 105 m3/ha. Runkopuun keskikasvu oli vastaavasti 7.7 m3/ha/a. Tutkijat totesivat mittaustuloksensa olevan esimerkki siitä, että ”turvetuotannon jälkeisillä suonpohjan kasvualustoilla voidaan päästä varsin mittaviin biomassan tuotoksiin vähäisin investoinnein”.

 

Aitonevan tulosten innoittamana Metsäntutkimuslaitoksen Kannuksen energiametsäkoeaseman tutkija Jyrki Hytönen perusti vuonna 1984 Haapaveden Piipsannevan suopohjalle metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn monilajisen kokeen. Hän vertasi rauduksen, hieksen, harmaalepän (Alnus incana), kiiltolehtisen pajun (Salix phylicifolia), jokipajun (S. triandra) ja vannepajun (Salix x dasyclados) kasvupotentiaalia. Koivut ja harmaaleppä viljeltiin tiheyteen 20,000 kpl/ha ja pajut tiheyteen 40,000 kpl/ha. Biomassan tuotos mitattiin ensimmäisen kerran kuuden vuoden (Hytönen ym. 1995) ja toisen kerran 11 vuoden iässä (Hytönen 1998) (taulukko 1).

 

 

Taulukko 1. Haapaveden Piipsannevan suopohjalle viljeltyjen lyhytkiertoviljelyn lehtipuiden biomassan tuotos 6 ja 11 vuoden iässä, lehdetön maanpäällinen biomassa oksineen tn/ha (Hytönen ym. 1995, Hytönen 1998).

 

                                   6 v        11 v

 

Rauduskoivu             21        81

Hieskoivu                  25        72

Harmaaleppä             24        52

Kiiltolehtinen paju   38        96

Jokipaju                     31        62

Vannepaju                 16        -

 

 

Alkuvuosina suopohjalle viljellyt kotimaiset pajut kasvoivat nopeimmin. Ulkomainen vannepaju menehtyi pakkastuhoihin. Myöhempinä vuosina koivujen keskimääräinen biomassa (77 tn/ha 11 vuoden iässä) saavuttaa pajujen biomassan (79 tn/ha). Kuutiomitassa koivujen keskimääräinen runkotilavuus oli kuuden vuoden iässä 41 m3/ha ja yhdentoista vuoden iässä 136 m3/ha. Vastaavasti kuuden ensimmäisen vuoden keskimääräinen vuosikasvu oli 6.8 m3/ha/a ja yhdentoista ensimmäisen vuoden keskikasvu 12.4 m3/ha/a. Vaikka ottaa huomioon sen, että koivut viljeltiin normaalia tiheämpään, sekä tuotos- että kasvulukemat ovat korkeita. Piipsannevan koetulos vahvistaa viljelymetsien osalta sitä suopohjien kasvupotentiaalia, mikä Aitonevalla todettiin luontaisesti syntyneiden metsien osalta.

 

Tausta ja tavoitteet H – kulttuurissa

 

H – kulttuuri eli Hydro – kulttuuri on Metsäntutkimuslaitoksen suontutkimusosaston entisen päällikön, professori Olavi Huikarin 1960 – luvulla kehittämä ojitettujen soiden voimaperäisen metsänviljelyn menetelmä (Huikari 1972). H – kulttuurin metsänviljely muistuttaa suopohjien metsänviljelyä useissa kohdin. H – kulttuurin päätavoite on saada tehokkaan kuivatuksen, lannoituksen ja maanmuokkauksen avulla suuri tuotantopotentiaali viljelymetsikön koko kiertoajalle. Kasvualustan vesitalous pidetään kunnossa metsäojitusta kapeammin sarkaleveyksin. H – kulttuurissa sarkaleveys on tyypillisesti 10 metriä. Kasvualusta muokataan ennen viljelyä. Taimet istutetaan riveihin, perinteistä metsänviljelyä tiheämpään. Puut täsmälannoitetaan. Voimaperäisesti viljellyn kiertoaika on normaalia lyhyempi.

 

Puun tuotannon tavoite on H – kulttuurissa korkeammalla kuin muissa suometsissä. Kymmenen vuoden iässä H – kulttuurin metsikössä tulisi olla runkopuuta 50 m3/ha, 20 vuoden iässä 150 m3/ha ja 40 vuoden uudistamisiässä 350-400 m3/ha. Vastaavasti keskikasvun tavoitteet ovat 5 m3/ha/a, 7.5 m3/ha/a ja 8.8-10 m3/ha/a. Huikari perusti useita H – kulttuurikokeita, useilla puulajeilla, ojitetuille soille metsäntutkimuslaitoksen, metsäyhtiöiden ja yhteismetsien maille eri puolille Suomea. Kokeiden myöhempi analysointi on ollut toistaiseksi vähäistä. Kaunisto (1985) havaitsi, että rauduskoivu menestyy pituuskasvulla mitaten H – kulttuurissa parhaiten. Huikarin tuotostavoite 20 vuoden ikään (150 m3/ha) on saavutettu vain koivulla, toistaiseksi vain yhdessä mitatussa koemetsikössä Padasjoen Vesijaolla (Nousiainen 1996).

 

Käytännön metsänviljelyyn H – kulttuuri ei ole levinnyt voimallisen ojituksensa ja sen vaatiman kustannuksen vuoksi. H – kulttuuriin soveltuu puulajeista parhaiten rauduskoivu. Se viihtyy parhaiten ohutturpeisilla soilla. Alkuperäiset H – kulttuurialueet olivat taas tavallisia, verraten paksuturpeisia soita. Suopohjilla paksuturpeisuuden ongelmaa ei ole. Suopohjilla toteutuvat monet H – kulttuurin tavoitteet. Erityisesti toteutuu voimallisen ojituksen tavoite; itse asiassa ojat ovat suopohjalla valmiina turvetuotannon jälkeen. Aitonevan ja Piipsannevan kokeet antavat viitteen siitä, että myös tuotantotavoite ja lyhyen kiertoajan tavoite voidaan saavuttaa.

 

Suopohjien metsäohjelma

 

Turveteollisuus lisää parhaillaan maamme metsäpotentiaalia ojittamalla, parantamalla kasvualustaa (= poistamalla pintaturpeen) ja muokkaamalla aikaisemmin metsänkasvun kannalta karuja metsämaita. Turvetuotantoon tulleista soista arviolta 70 prosenttia on alun perin metsätalouden kannalta joutomaita ja 25 prosenttia kitumaita (Kaunisto ja Aro 1996).

 

Metsäpotentiaali lisääntyy kahdella tapaa. Ensiksi: jättämällä metsänviljelyn käyttöön ojitettuja ja muokattuja suopohjia talousmetsää on mahdollinen viljellä lisää. Metsäala kasvaa niiden soiden määrällä, jotka olivat alun perin puuttomia. Ja toiseksi: alun perin metsäisten soiden kasvupotentiaali paranee ja lähenee kivennäismaiden tasoa, kun metsänkasvua haittaava hapan turvepatja poistetaan.

 

Turveteollisuuden luoma metsäpotentiaali on sekä pinta-alaltaan että varsinkin metsänkasvultaan merkittävä. Sen hyödyntämiseksi tulisi sopia kaikkien soiden ja suopohjien käyttöön liittyvien osapuolten hyväksymä Suopohjien metsäohjelma, joka sisältää pinta-alojen, puun tuotoksen ja hiilen sitoutumisen tavoitteet tarvittavine aikajaksoineen.

 

Suopohjien metsäohjelma rakentuu seuraaviin perusteisiin:

 

·        Turveteollisuuden tasapainotilassa suopohjia vapautuu 2500 ha vuodessa. Niistä 20 prosenttia varataan soiden monikäyttöön: soistamiseen, lintujärviksi, marjoille, yrteille, mausteille, nurmelle ja viljalle. Loput 80 prosenttia, 2000 ha vuodessa metsitetään rauduskoivulle.

 

·        Metsäohjelman ensimmäisen vaiheen aikajänne on 40 vuotta. Se on suopohjalle viljellyn, hoidetun rauduskoivikon kiertoaika istutuksesta tukkipuuksi.

 

·        Metsitettävän suopohjan pinta-ala nousee 40 vuodessa 80000 hehtaariin.

 

·        Metsäohjelman puubiomassan tuotantotavoite on Hkulttuurin tavoiteohje: 10 vuoden iässä koivupuustoa on 50 m3/ha, 20 vuoden iässä 150 m3/ha ja 40 vuoden iässä 350 m3/ha. Tavoitteen saavuttamiseksi noudatetaan Hkulttuurin viljely- ja metsänhoitoperiaatteita suopohjan vesitalouden ja puiden täsmälannoituksen osalta.

 

·        Oksineen laskettavalle puubiomassalle puustotavoite on 10 vuoden iässä 30 tn/ha, 20 vuoden iässä 85 tn/ha ja 40 vuoden iässä 190 tn/ha.

 

·        Puustoon ja juuristoon sitoutuneelle hiilelle tavoite on 10 vuoden iässä 20 tn/ha, 20 vuoden iässä 55 tn/ha ja 40 vuoden iässä 120 tn/ha.

 

·        Suopohjien metsäohjelman puustopääoma karttuu siten, että miljoonan kuution raja ylittyy 14. vuonna, 5 miljoonan kuution raja 27. vuonna ja 10 miljoonan kuution raja 36. vuonna. Ensimmäisen kiertoajan päättyessä, vuonna 40, suopohjilla on puustoa 12.9 milj. m3.

 

 

Hiilidioksidin nielujen arvotus ja metsäohjelman kustannus

 

Suopohjien metsät sitovat hiiltä (C) siten, että 100 000 hiilitonnin raja ylittyy 7. vuonna, puolen miljoonan hiilitonnin raja 15. vuonna ja miljoonan hiilitonnin raja 20. vuonna. Ensimmäisen kiertoajan päättyessä, vuonna 40, suopohjien puustoon on sitoutunut yhteensä 4.6 miljoonaa tonnia hiiltä.

 

Suopohjien metsät toimivat hiilidioksidin (CO2 = 44/12*C) nieluna siten, että miljoonan hiilidioksiditonnin nielu saavutetaan 12. vuonna, 5 miljoonan tonnin nielu 23. vuonna ja 10 miljoonan tonnin nielu 32. vuonna. Ensimmäisen kiertoajan päättyessä, vuonna 40, suopohjien puustojen hiilidioksidin (kumulatiivinen) nielu on yhteensä 16,8 miljoonaa tonnia. Vertailun vuoksi: vuonna 1996 hiilidioksidin (vuosi)päästöt Suomen energiataloudessa olivat 61 miljoonaa tonnia (Energiatilastot 1996).

 

Suopohjien metsien hiilidioksidin nielut voi arvottaa esimerkiksi turpeelta vuosittain energiaveroina kerättävien hiilidioksidin päästömaksujen avulla. Nielumaksu on negatiivinen päästömaksu. Vuonna 1998 turpeen energiavero on 4.9 mk/MWh. Kun turve päästää hiilidioksidia 0.35 tn/MWh, hiilidioksiditonnin päästömaksu on 14 mk/tn. Negatiivisen päästömaksun periaatteella suopohjien nielun arvo ensimmäisen kiertoajan jälkeen on 235 milj. mk. Yhtä metsähehtaaria kohti nielun arvoksi tulee 2900 mk/ha. Se tuskin riittää metsänviljelyyn. Mutta toisaalta hiilidioksidin nielujen arvotus turpeen mukaan on lievä. Jos arvotus tehdään kivihiilen päästöjen mukaan, nielujen arvotus turpeeseen verrattuna on kuusinkertainen.

 

Suopohjien metsänviljelyn voi arvottaa myös toista kautta. Metsänviljely palauttaa 10 prosenttia turvesuon alkuperäisestä hiilestä puustoon ja maahan. Turpeelta kerättävästä energiaveron kokonaiskertymästä voisi siten ajatella palautettavaksi vuosittain 10 prosenttia, joka käytettäisiin 2000 hehtaarin viljelykustannukseen. Turpeen energiakäyttö vakiintunee nykytasolleen 25 terawattituntia vuodessa. Se tuottaa valtiolle energiaveroa 123 milj. mk vuodessa. Kun siitä 10 prosenttia jaetaan 2000 metsähehtaarille, yhden metsähehtaarin viljelyyn tulee 6125 mk/ha. Se on samaa luokkaa kuin metsänviljelyn kustannus.

 

Kirjallisuus

 

Aro, L., Kaunisto, S. & Saarinen, M. 1997. Suopohjien metsitys. Hankeraportti 1986-1995. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 634. 51 s.

 

Energiatilastot 1996. Tilastokeskus. Energia 1997:1. Helsinki. 130 s.

 

Ferm, A. & Kaunisto, S. 1983. Luontaisesti syntyneiden koivumetsiköiden maanpäällinen lehdetön biomassatuotos entisellä turpeennostoalueella Kihniön Aitonevalla. Folia Forestalia 558:1-32.

 

Huikari, O. 1972. H-kulttuuri. Metsäntutkimuslaitos. Suontutkimusosaston tiedonantoja 2/1972. 19 s.

 

Hytönen, J. 1998. Effect of fertilization on the nutrient concentration of short rotation plantations of birch, grey alder and willow. Julkaisematon. Metsäntutkimuslaitos. Kannuksen tutkimusasema.

 

Hytönen, J. Saarsalmi, A. & Rossi, P. 1995. Biomass production and nutrient uptake of short-rotation plantations. Silva Fennica 29:117-139.

 

Kaunisto, S. 1985. Alustavia tuloksia metsän tehoviljelykokeista turvemailla. Folia Forestalia 619. 16 s.

 

Kaunisto, S. & Aro, L. 1996. Forestry use of cut away peatlands. In: Vasander, H. (ed.) Peatlands in Finland. Gummerus. Jyväskylä. ISBN 952-90-7971-0. pp. 130-134.

 

Kaunisto, S. & Aro, L. 1997. Suopohjien metsitys. Teoksessa: Tapion taskukirja. 23. painos. Gummerus. Jyväskylä. ISBN 952-5118-08-8. ss. 280-283.

 

Lappalainen, E. & Hänninen, P. 1993. Suomen turvevarat. Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti 117. 118 s., 31 kuvaa, 43 taulukkoa ja 8 liitettä.

 

Mikola, P. 1975. Turvetuotannosta vapautuvan maan metsittäminen. Silva Fennica 9:101-115.

 

Mikola, P. & Mikola, I. 1958. Suon metsittäminen polttoturpeen noston jälkeen. Suo 9:44-47.

 

Nousiainen, M. 1996. H-kulttuuri turvemaiden puuntuotantomenetelmänä. Pro gradu tutkimus Joensuun yliopiston metsätieteellisessä tiedekunnassa. 52 s. ja 2 liitettä.

 

Selin, P. 1996. Many uses for cut-away peatlands. In: Vasander, H. (ed.) Peatlands in Finland. Gummerus Printing. Helsinki. ISBN 952-90-7971-0. pp. 128-129.

 

VELI POHJONEN


paluu sivun alkuun     artikkeliluetteloon